Tinna Henriikka

 Löysin vanhoja kuvia ulkoisilta kovalevyiltä joita en ollut selannut pitkään aikaan. Sieltä löytyi muutama raskauskuvakin, ja aion nyt näyttää teille näistä muutaman! Ensimmäisessä kuvassa olen Kätilöopistolla supistusten vuoksi. Kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa aloin supistelemaan yhtäkkiä, sain ohjeeksi ottaa särkylääkettä ja levätä ja jos ei mene ohi, pitäisi tulla näytille. Lähdin sitten tätini kanssa sairaalaan ja minua valvottiin siellä jonkin aikaa. Muistan ikuisesti kuinka kätilö sanoi että "nyt jos vauva lähtee syntymään ei lähetä estelemään". Huh! Menin ihan paniikkiin että eihän se nyt vielä voi! Eihän se vielä tullutkaan, mutta tuolloin sain ajan suunniteltuun sektioon - 7.3. Pillitin tädilleni että seitsemäs kolmatta, lapseni syntymäpäivä, yhyy! Serkkuni Kaisa otti kuvia minusta, muistaakseni kuukausi ennen laskettua aikaa, tai siis suunniteltua sektiota. Hän oli myös mukanani synnytyksessä. Muistan kuinka laitoin kuntoon tuota kuvissa näkyvää pinnasänkyä,

Olette varmasti joskus törmänneet artikkeleihin ihmisistä jotka ovat parantuneet masennuksesta. Tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin, mutta näitä yhdistää aina yksi asia - parannus sankarimaisesti masennuksesta. Yhteiskunta arvottaa tällaisia kertomuksia todella korkealle. On hienoa olla ihminen joka parantui, paransi itsensä, tuli taas tuottavaksi yksilöksi yhteiskunnassa. En ollenkaan vähäksy näitä artikkelien ja haastatteluiden ihmisiä, on upeaa että voi paremmin ja eiköhän kaikki sitä lopulta itselleen haluaisikin. Mutta mielestäni tässä maailmassa tarvitsisimme enemmän anti-sankaritarinoita, tarinoita heistä jotka eivät kenties koskaan parane mielenterveysongelmista. Koska heidän (meidän) tarinat ovat mielestäni myös todellisia sankaritarinoita. Miten selvitä elämästä, kun jatkuvasti kamppailee esimerkiksi mielenterveysongelmien kanssa? Ehkä lopun elämäänsä? Tai ihan lapsesta asti? Elämä menee vuoristorataa mielenterveyden huvipuistossa Itse olen kärsinyt mielenterveysongelmist

Ompelin itselleni harmaan mekon ja neuletakin, kankaat on tilattu Stoffmarktonlinesta Saksasta. Kokeilin uusia kaavoja, nekin saksalaisen tekemät, tilattu Pattydoolta . Musta turbaani on myös itse ommeltu, omalla kaavalla. Lupailin instagramin puolella että koitan saada tehtyä siitä kaavat tai ainakin ohjeen miten tehdä sellainen! Tykästyin kovasti tuohon neuletakin kankaaseen! Se vain on välillä rasittava päällä kun jää kiinni ovenkahvoihin jne, hahhah. Neuletakin kaava on tosi ihana ja haluaisin ommella näitä lisääkin. Mekon kankaassa on MURMELEITA! Miten parasta. Rakastan murmeleita niin paljon. Tein lapselle samasta kankaasta myös vaatteet (paidan ja housut) ja niistä tuli super söpöt. Käytättekö turbaaneja tai isoja rusetteja tms. päähineissä? Itselleni ne tuntuu vähän vierailta nykyään, vaikka ennen, ehkä 15 vuotta sitten kiedoin tosi usein päähäni huivin turbaaniksi. Nyt tekee taas mieli alkaa käyttämään enemmän tällaisia!

"Asiakas on aina oikeassa." Kuinka monesti olet kuullut tuon lauseen? Sen mukaan olen itse ainakin elänyt työelämässä 16-vuotiaasta asti kun sain ensimmäisen työpaikkani. Asiakkaan lisäksi myös (miespuoleinen) esihenkilö on aina oikeassa sekä miespuoleiset työkaverit. Naisten kuuluu töissäkin olla hiljaa, hymyillä ja palvella. Ei sille takamuksen taputtelulle ja huorittelulle mitään voi, sitä nyt vaan joutuu kestämään töissäkin! Ööh, no ei todellakaan kuulu! Otetaanpa muutama esimerkki häirinnästä omasta työhistoriastani: 16-vuotiaana olin töissä hotellissa siivoojana. Menin yhteen huoneeseen tekemään iltasiivousta- roskapussien vaihtaminen, sängyn laittaminen iltaa varten, pientä siistimistä jne. Silloin usein saattoi asiakas olla huoneessaan kun käväisin siistimässä paikat. Kerran yhdessä huoneessa oli keski-ikäinen setämies joka katsoi pornoa koko sen ajan kun olin siivoamassa. Sen sijaan että olisin kääntynyt kannoillani ja ilmoittanut esihenkilölle asiasta, siivosin ki

Aloitin hetken mielijohteesta instagramissa videosarjan nimeltä "Asioita joita XXX ei halua kuulla". Käyn videoissa läpi erilaisia asioita joita esimerkiksi myyjät, naiset, raskaana olevat, vapaaehtoisesti lapsettomat ei haluaisi kuulla mutta kuulevat jatkuvasti.  Jotenkin tuntuu että etenkin somen aikakaudella on räjähtänyt käsiin sellainen  "mutta kun mun mielipide!"  -tyyppinen ajattelu. Että on mukamas hyväksyttävää kommentoida toisille ihan mitä sylki suuhun tuo. Olen itsekin (ja tulen tulevaisuudessakin) varmasti vielä laukomaan jotain typerää, mutta toivoisin että minulle huomautettaisiin siitä jotta osaisin ajatella fiksummin seuraavalla kerralla. Joskus on parempi olla hiljaa, etenkin jos ei ole mitään hyvää sanottavaa! Olen esimerkiksi joskus nuorempana möläyttänyt miespuoleiselle työkaverille, että "no millos teillä alkaa vauvoja tulemaan", kun hän oli mennyt juuri naimisiin. Hän meni siitä aivan hämilleen ja punasteli ja sönkötti jotain epämäär

Aika ajoin luen artikkeleita joissa joku on käyttänyt vain kahdeksan euroa viikossa ruokaan tai ”näin pärjäät satasella kuukauden!”. Joka kerta minulla nousee verenpaineet näitä lukiessa. On ihan kiva jos jaetaan vinkkejä kuinka tehdä mahdollisimman halvalla ruokia tai kuinka säästää rahaa. Usein ne vain ovat vähävaraisen näkökulmasta holhoavia ja nöyryyttäviä muka-neuvoja. ”Voit säästää jättämällä kampaamokäynnit ja hieronnat väliin!”, ihan kuin köyhällä olisi sellaiseen säännöllisesti varaa. Pahimpia artikkeleita ovat ne, joissa joku hyvätuloinen, korkeassa asemassa oleva tyyppi "kokeilee köyhyyttä" ja elää jollain muutamalla satasella pari viikkoa tai kuukauden. Tällaiset kokeilut ovat todella turhia ja lisäksi alentuvia köyhiä kohtaan, koska on mahdoton tietää minkälaista köyhän elämä on parin viikon/kuukauden kokeilun perusteella. Näissä kokeiluissa ei lasketa mukaan kaikkea kuitenkaan, kun kaapista löytyy hätävarariisit, hernarit ja parmesanit eikä tarvitse murehtia v