ävimme poikani kanssa viime keskiviikkona kehopositiivisen kalenterin kuvauksissa. Minua pyydettiin pari kuukautta sitten mukaan taskukalenterin tekoon, ja suostuin heti. Olen viime vuosina raskauden aikana ja sen jälkeen kokenut aikamoisen muodonmuutoksen ulkoisesti ja sisäisesti, ja raskausvatsaakin on jäänyt vielä eturepuksi asti. Olen etenkin viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti (henkistä) työtä sen eteen, että osaisin hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Niin kuin monet teistä tietävätkin, helpommin sanottu kuin tehty.
Kehopositiivisuutta, vaakakapinaa ja positiivista minäkuvaa tarvitaan kipeästi tässä maailmassa. Sitä, että jokainen keho on erilainen ja ihan yhtä lailla kaunis.
Kalenteriin valittiin kaksi kuvaa, yksi esimerkiksi kokovartalokuva, ja toinen kuva jostain kehon osasta, josta on epävarma. Itselläni se oli vatsa. Minulle laitettiin kuvauksiin glitteriä raskausarpiin, koska olin nähnyt instagramissa sellaisia ja innostuin heti niistä. Se oli jännittävää mutta niiin siistiä!
Alusvaatteet kuvauksiin sain yhteistyönä Lumingerielta, mikä oli myös maailman siisteintä. Kun olin saanut sopivat alusvaatteet heiltä, mietin että mihin hittoon olenkaan taas lupautunut, koko maailman eteen alusvaatteisillani!? Mutta sitten mietin että hittoako tässä, tällainenhan minä olen!?
Valmiina meikkaukseen! “Mitä glitteriä haluut?” “Totaa… KAIKKIA!” Sari (@saridoesbeauty) meikkaa minua. Ai miten ihanaa! Kuva: Elena Liski
Raskauden jälkeen jäi pömppövatsa
Olen aina ollut suhteellisen tyytyväinen itseeni ja ulkonäkööni, vaikka tietysti aina löytyisi (omasta mielestä) jotain parantamisen varaa. Vatsaani olen aina inhonnut, mutta raskausaikana tykkäsin kasvavasta vatsastani. Ensimmäistä kertaa eläessäni vatsaa ei tarvinnut verhota vaatteiden alle piiloon, vaan pystyin kävelemään ylpeänä vatsa pystyssä.
Synnytyksen jälkeen sitten jäi valtava, turvonnut, sektiosta runneltu vatsanahka. Vatsa ei todellakaan mennyt takaisin lähtömittoihinsa, vaan jäi paisuneeksi, raskausarpiseksi löysäksi taikinaksi roikkumaan. Sitä on ollut vaikea hyväksyä. Ihanan kampauksen teki @hair.by.essi ! Lapsikin tykkäsi niin kuvauksista. Mutta hänellähän onkin mallikokemusta jo! Lapsellani itseasiassa onkin enemmän mallikokemusta kuin minulla – hän on ollut Coston ja Aarrekidin mallina vuosi, pari sitten. Joten ei ihme että hän oli näissäkin kuvauksissa jo ihan konkari! (jos haluat nähdä lapseni mallikuvia edellä mainituista vaatekuvauksista, kurkkaa instastani täältä ja täältä!)
Kehopositiivisuus somessa ja mediassa
Aloin vuosi sitten suurinpiirtein seuraamaan Vaakakapinan juttuja. Seuraan heitä sekä myös muita kehopositiivisuuden puolesta puhujia facebookissa ja instassa. Se on itseäni auttanut valtavan paljon kun olen seurannut näitä juttuja somen kautta. On helpompaa hyväksyä itsensä, kun huomaa että muutkin minun (ja kaiken-) kokoiset ihanat naiset viihtyvät kehossaan ja ottavat kauniita kuvia itsestään. Olen itsekin alkanut sen inspiroimana ottamaan kuvia itsestäni enemmän esimerkiksi instan puolelle.
Instassa on jo tovin pyörinyt trendi – VBO eli visible belly outline, joka on mielestäni yksi huikeimpia juttuja mitä internetissä on tullut viime aikoina vastaan. Kyseessä on siis se, että valokuvissa saa vatsa näkyä, oli se sitten pieni tai valtavan iso. Hashtagilla #vbo löytyykin instasta jo 24 908 julkaisua!
Jos on vatsaa, miksei se saisi näkyä? Usein mediassa on näkyvillä jopa pluskokoisilla malleilla pelkästään ns. treenattuja vatsoja, tai ainakin litteähköjä vatsoja. Harvemmin tv-sarjoissa, elokuvissa tai missään lehtien kansissa näkyy naisia joilla on iso vatsa, ellei sitten ole raskaana. Yksi positiivinen poikkeus joka tulee nyt mieleen on Girls-sarjan Lena Dunham, joka sarjassa esitetään ihanan aitona myös alasti! Siitä se minunkin epävarmuus isosta vatsastani tulee – kun ei ole positiivisia esikuvia missään näkyvillä. Sen takia olen alkanut seuraamaan esimerkiksi instassa bodyposipandaa, koska hän on aivan ihana. Hänellä on paljon kuvia ja videoita aiheesta, joissa hän käsittelee sitä että kaikki ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat.
Netissä on helppo vaihtaa sopivia kuvakulmia, häivyttää vaatteilla kurveja ja alleja, laittaa sopivat filtterit päälle ja painaa julkaise. Ei siinäkään tietysti mitään vikaa ole, ja itsekin sitä teen. Mutta kaipaan myös enemmän aitoutta esille. Näytetään myös niitä raskausarpia, isoja reisiä, selkätissejä ja finnejä. On jotenkin huolestuttavaa, että kaiken pitäisi olla niin siloiteltua ja täydellistä. Jos ympärillä ei koskaan näy naamoja joissa on finnejä ja arpia, miten voisin oppia sietämään omiani? Sari ja Iina (@mrs.piiparinen) tekivät minulle glitterarpia. Poikani ihmettelee, että mitä täällä tapahtuu! “Äiti, tykkäätkö olla nakuna?!”Alusvaatteet kuvauksiin saatu Lumingerielta! Kuva: Elena Liski Kuva: Elena Liski. Käy seuraamassa instassa @365kehopositiivinen, niin saat uusimmat tiedot kalenterista! Alusvaatteet kuvauksiin saatu Lumingerielta!
Kehopositiivisuus ei ole oodi huonoille elintavoille
Ja koska joku kuitenkin ajattelee sitä niin ei, kehopositiivisuudessa EI ole kyse siitä, että ihannoitaisiin lihavuutta ja epäterveellisiä elämäntapoja. Kyse on siitä, että lihavuudesta huolimatta, voi olla terveellinen, hyvässä kunnossa ja vaikka ei olisikaan – voi olla silti itseensä tyytyväinen. Kehopositiivisuus ymmärretään niin usein ihan täysin väärin. Olen monesti lukenut kommentteja, joissa haukutaan lihavia eikä meinata ymmärtää, että laihtuminen ja elämänmuutokset eivät tosiaankaan ala siitä että ihminen inhoaa itseään. Kehopositiivisuus tarkoittaa myös kehorauhaa.
Lopetetaanko jo itsensä haukkuminen, ja etenkin muiden ihmisten (ulkonäön) haukkuminen? Kenestäkään ei ole kivaa, että ulkonäön perusteella pyydetään hakeutumaan lääkäriin, koska epäterveelliset elämäntavat tappavat. Ja niin edelleen.
Minä voin paljon paremmin tällä hetkellä, kun olen oppinut rakastamaan itseäni ja roikkuvaa vatsaani enemmän. Kun en inhoa itseäni ja peilikuvaani, on myös helpompi esimerkiksi lähteä terveellisesti (elämäntapoja pikkuhiljaa muuttamalla) pudottamaan painoa. Ja ennen kaikkea voida hyvin henkisellä tasolla. On todella rankkaa inhota peilikuvaansa 24/7, etenkin jos ulkopuolisetkin vielä kommentoivat. Enpä olisi koskaan uskonut tällaisiakin kuvia laittavani nettiin. Mutta siinä se nyt on, minä kaikessa komeudessani. Alusvaatteet kuvauksiin saatu Lumingerielta! Alusvaatteet Lumingerielta. Legginsit itse ommellut! Kuva: Elena Liski
Kalenterikuvaukset olivat aivan huiput itsetunnon kannalta
Oli niin upeaa olla kuvauksissa, kiitos Elena Liskille järjestämisestä sekä kaikille muillekin jotka ovat mukana olleet. Itselleni kuvaukset toivat uutta itsevarmuutta ja siellä oli niin hauskaa, että haluan ryhtyä plusmalliksi! Hah! Oli mahtavaa nähdä itsestään upeita kuvia. Minut meikattiin ja hiukset laitettiin, kaiken lisäksi minulle laitettiin raskausarpiin glitteriä. Senkin idean sain kehopositiivisistä kuvista instasta. Kiitos myös Lumingerielle, ihan huippu alusvaatteet ja hyvä palvelu!
Kuvauksissa oli mukana 3-vuotias poikani joka oli ihan omassa elementissään. Hän pyysi maskeeraajilta mustaa huulipunaa mutta harmi, että heillä oli vain tummanliilaa tai sinistä, joten piti pärjätä ilman (vitsi, se on tarkkaa…). Oli ihanaa kun äitini oli mukana ja hän katseli lapsen perään kun itse olin hemmoteltavana eli maskeerauksessa. Suosittelen kaikille sellaista kokemuksena että antaa itsensä toisen ihmisen meikattavaksi. Se tekee ihmeitä, kun näkee itsensä ihan eri tavalla!
Kuvista tuli todella upeita enkä malta nähdä niitä sekä taskukalenteria valmiina. Se mitä muiden mallien kuvauksista vilaukselta näin, tulee mahtavan upeita kuvia!
Kalenteriahan saa edelleen tilata TÄÄLTÄ hintaan 19€. Viimeinen tilauspäivä on 6.12. joten hopi hopi tilaamaan!
Tein solmupannan ja esittelin sen instassa , ja useampi halusi ohjetta. Joten täältä tulee ohjetta, toivottavasti siitä on apua pannan tekemiseen! Pannan mitat ja kaava Tein kaavan joka on 24cm korkea (valmis panta on siis 12cm korkea) ja 27cm leveä taitteelta. Kokonaispituudeksi tulee siis n. 53cm. Leveys määrittyy siis tietenkin päänympäryksen mukaan. Minun päänympärykseni on noin 55cm, jos se auttaa hahmottamaan oman pannan mitoitusta. Lisäksi kannattaa huomioda kankaan venyvyys, jos kangas on vaikkapa tiukempaa jc:tä kannattaa lisätä hieman lisää varaa. Jos teet vaikka joustavammasta viskoositrikoosta, kannattaa tehdä hieman tiukempi panta. Tämä on tosin aika helposti jälkikäteenkin korjattavissa, koska solmua ommellessa voi vielä ottaa sisään lisää, eli kannattaa mieluummin aluksi tehdä hiukan liian iso jos miettii kokoa. Tässä kaavassa on mukana n. 1cm saumanvarat. Itse ompelin tavallisen koneen siksakilla ja solmukohdan suoralla, koska saumurini on rikki ja kaipaa huoltoa. Tämän
Aika ajoin luen artikkeleita joissa joku on käyttänyt vain kahdeksan euroa viikossa ruokaan tai ”näin pärjäät satasella kuukauden!”. Joka kerta minulla nousee verenpaineet näitä lukiessa. On ihan kiva jos jaetaan vinkkejä kuinka tehdä mahdollisimman halvalla ruokia tai kuinka säästää rahaa. Usein ne vain ovat vähävaraisen näkökulmasta holhoavia ja nöyryyttäviä muka-neuvoja. ”Voit säästää jättämällä kampaamokäynnit ja hieronnat väliin!”, ihan kuin köyhällä olisi sellaiseen säännöllisesti varaa. Pahimpia artikkeleita ovat ne, joissa joku hyvätuloinen, korkeassa asemassa oleva tyyppi "kokeilee köyhyyttä" ja elää jollain muutamalla satasella pari viikkoa tai kuukauden. Tällaiset kokeilut ovat todella turhia ja lisäksi alentuvia köyhiä kohtaan, koska on mahdoton tietää minkälaista köyhän elämä on parin viikon/kuukauden kokeilun perusteella. Näissä kokeiluissa ei lasketa mukaan kaikkea kuitenkaan, kun kaapista löytyy hätävarariisit, hernarit ja parmesanit eikä tarvitse murehtia v
Luin juuri todella hyvän artikkelin Diakin sivuilta, Niina Mäenpään kirjoituksen siitä kuinka yhteiskuntajärjestelmä ei tunnista, tunnusta tai tue nepsy-perheitä. Nepsyllä tarkoitetaan lapsia joilla on neuropsykiatrisia haasteita kuten ADHD, ADD, Tourette tai autisminkirjo. Nepsyperheiden apu ja tuki on pirstaloitunutta, vaikeasti saatavilla ja riippuu paikkakunnasta että minkälaista apua saa. Vanhemmat uupuvat ja lasten haasteet eskaloituvat kun kukaan ei kuuntele tai usko ja apua on vaikea hakea ja etenkin saada. Itsellänikin on tästä kokemusta. Miksi kukaan ei usko? Itse olen aavistanut jo lapseni vauva-aikoina että hänessä on jotain erikoista. Hän mm. itki todella paljon ja pelkäsi kovia ääniä. Olen hetki sitten kirjoittanut postauksen aiheesta, miten huomasin lapsestani että hän on aistiyliherkkä - sen voit lukea täältä . Meidän perheemme suurimpana haasteena on aina ollut se että haasteet näkyvät vain ns. turvallisessa paikassa mikä on useimmiten meidän koti (ja isovanhempien l
Kommentit
Lähetä kommentti